sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Viel voi tulla must ihan mitä vaan, jos haluun tarpeeks siihen pisteeseen

Olen koko viikon tuntenut oloni jotenkin kummalliselle. Sitä kuvaisi hyvin Kummelit ja Kultakuume, jossa Dille sanoo "ei ne karhutkaan koko aikaa riehu, ne vetää välillä puolukoita". Sisäistin mielestäni taas tästä remontista jonkun pienen ajatuksenpoikasen käymään aivoissa. En ole ihan varma mitä se on, mutta jotain sellaista, mitä Dille sanoo.

Olin maanantaina töissä ruokatauolla, lopetellen hyvin maustettua salaattia ja vihanneksia ja ollen niistä jo vähän täysi, kun päähäni tuli omia ajatuksia kesken rikkaan kahvipöytäkeskustelun. Tajuutsä Lennu. Lohtusyöminen ja ahminta ei ole tuonut mitään hyvää. Ei olo sen jälkeen parane ikinä. Avaa silmäs. Lohtusyöminen huijaa. Se väittää aluksi kirkkain silmin, että tarvitset ruokaa. "Mitä isommat annoskoot, sen parempi fiilis. Jos vielä ahmit sen kolmessa minuutissa ja salassa, vielä huikeemmat olot", huutaa ahminta yhdessä lohtusyömisen kanssa! Mutta mitä hittoa olen saanut takaisin kaikesta siitä ahminnasta ja tunnesyömisestä? Kolme minuuttia kestävän hyvänolon. Kolme minuuttia! Joka ei ole ollut minkäänlainen vastaus mihinkään tunteeseeni. Ja sitten: henkisen krapulan saa siihen kaupan päälle. Krapulan, joka alkaa jo siinä vaiheessa, kun kasaan järkyttävän kokoista ruoka-annostani. Se henkinen krapula on helvetistä. Se kestää aamusta iltaan päivittäin ja on pahinta silloin, kun syö annostaan. Millainen ihminen oikein haluaa krapulan vapaaehtoisesti?


Tiistaina ostin jäätelön. Sen kesän ensimmäinen. Söin jäätelön tunteella, maistellen ajatuksen kanssa miltä se maistuu. Se maistui mahtavasti kolmenlaiselle suklaalle ja ihanalle vanhan ajan vaniljalle. Normaalisti minulla olisi jäänyt armoton himo makeaan ja jäätelö olisi syöty parissa minuutissa, mutta nyt kun se loppui, se loppui. Eikä jäätelön loppumisesta aiheuttanut mitään henkistä draamaa. Ostin vain yhden, enkä edes kaupanpäällisiksi nameja. Niitä ihania amerikan pastilleja tai suklaapatukoita, joita salaa syön sekä peileiltä että puolisolta. En potenut jäätelöstä enkä päätöksestäni olla ostamatta ylimääräistä herkkua laisinkaan krapulaa. Koin olevani onnellinen, en Classic -jäätelön tuomasta sokerista, vaan siitä, että pysyin kohtuudessa - eikä se tuntunut oikeasti ollenkaan niin pahalta, miltä se on muka tuntunut! Seuraavina päivinä huomasin silloin tällöin ihan fyysisesti, että nyt on se hetki, jolloin söisin tunteisiin. Mutten syönyt. 

Uskon kyllä vankasti, että ahminta ja tunteisiin syöminen vielä iskee takaisin. Ehkä ensi viikolla tilipäivän koittaessa, ehkä kolmen kuukauden päästä töiden loputtua. Kun elämässä tapahtuu muutoksia, huomaan silloin olevan vaikea muuttaa ruokailutottumukset vastaamaan paremmin silloista elämäntilannetta. Silloin viimeistään ahminta todennäköisesti iskee kahta kauheammalla voimalla, mutta juuri nyt olen silti onnellinen. Mä sain siitä perkeleestä edes yhden pienen erävoiton. Kun se heikompi hetki tulee, haluan muistaa, että ei ahminta ole mission impossible ja minä itse olen oman elämäni James Bond.

6 kommenttia:

  1. Niin hyvä kirjoitus!
    Tunnistan tuon vaiheen niin hyvin myös omasta elämästäni. Kyllähän sen tavallaan koko ajan tietää, että ahmimisesta jää vain huono olla kaikin puolin, mutta silti se vaan saa houkuteltua mukaansa.
    Se että pystyit lopettamaan yhden jäätelön jälkeen on todella iso saavutus ja askel eteenpäin!
    Joka kerta kun pystyy lopettamaan siihen, ahmimisen lopettaminen helpottuu. Puhun nyt siis omasta kokemuksesta ja toivon että sinulle käy samoin! Kuvasit myös todella hyvin tuota ahmimisen alkamista, miten se vaan joka kerta saa jotenkin perusteltua olevansa hyvä idea!
    Tästä tuli varmaan vähän sekava kommentti, koska heti tekstin luettuani oli pakko rynnätä tänne kommenttikenttään kirjoittamaan, että I FEEL YOU! :D
    Loppuun haluan vielä onnitella hienosta saavutuksesta ja toivon näitä onnistumisia sinulle paljon myös jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk, kiitos ♥

      Ahminnalla on kyllä aivan liian iso painoarvo niinä hetkinä, kun se saa tarraamaan ruokaan kaksin käsin. Silloin on ihan sama mitä se ruoka on, yleensä toki makea, mutta mulla ainakin menee kyllä kotiruoasta lähtien kaikki silloin. Lautaselle kaksi isoa annosta, leipää, kaapit tyhjiksi vielä sen jälkeen puhumattakaan siitä, mitä sitä syö ruoan valmistumisen välisä.. ja suoraan sanottuna - anteeksi kielenkäyttöni - voi vittu niitä selityksiä! Ne on naurettavia, että on muka jollain tapaa joskus jopa ansainnut isoja annoksia ja ahmiminen olisi muka ok :D Ne on nimenomaan vaan selityksiä, joita se ahminta tunteena antaa. Siksi se yksi jäätelö ilman draamaa tuntui tosiaankin lottovoitolta!

      Juuri noin on käynyt tällä viikolla, kuten sanoit. Se tunne on helpottunut koko ajan, se ahminnan painoarvo. Eilen yritin vetää ranskalaisia normaaliin tapaan, vaikkei ahmintafiiliksiä edes ollut. Varmaan tottumuksesta kasasi sen annoksen lautaselle ja muutenkin valmisti niitä ison määrän. Oli kahvikupin alusen kokonen lautanen, kun ei ollut isompaa. Otin kyllä toisen annoksen, mutta todellinen määrä taisi jäädä "normaalin" kokoiseksi, koska toista annosta en jaksanut syödä edes. Olin oikeasti ähkyssä - liekö vatsalaukku pienentynyt hieman. Toisaalta huolimatta ähkystä, ahminta on saanut yleensä vetämään silti lisää. Nautin ranskalaisista ja vaikka huonon uunin takia odotin niiden valmistumista tunnin, en välillä täyttänyt itseäni jollain muulla. Ja taaskaan en kokenut sisälläni mitään draamaa vaan tuntui jopa hyvältä ns. jättää kesken. Vaikkakin lapsena onkin opetettu, että kaikki mitä ottaa lautaselle pitää syödä. Syötin sitten koirille ne loput :D

      "Kiva", että tiedät mitä fiiliksiä käyn - oonkin lueskellut sun ajatuksia samoista aiheista enemmän ja vähemmän, joten tsemppiä pitää sinullekin toivottaa tulevaan :) En tosin usko että tarvitset sitä, sulla näyttää olevan homma hyvällä tolalla ja viisaita ajatuksia taustalla. Mun on tehnyt kaikista vaikeinta ehkä myöntää, ei itse ahmintaa, vaan sen todellisen turhuuden ja ettei se tuo mitään hyvää. Toivon, että jos repsahdus tulee, se jää siihen yhteen kertaan eikä saa kellon ympäri olevaa jatkoa. Nää tän hetkiset fiilikset on sen verran hyvät, että en halua niitä ympärivuotisesti enää kyllä takaisin :)

      Poista
    2. Pakko vielä vastata tähän, koska samaistun tähän kommenttiisikin niin vahvasti!:D
      Minullakin menee ahmiessa kyllä ihan mitä tahansa! Riisikakkujakin olen syönyt monta pakettia kerralla, kun parempaakaan ei ole ollut tarjolla.
      Olet niin asian ytimessä, ne selitykset on kyllä oikeasti niin naurettavia! Jos joku ulkopuolinen kuuntelisi, niin olisi varmaan kyllä aika huvittavaa millaiset ajatukset ja perustelut "oikeuttavat" ahmimaan.

      Ja kuulostaa kyllä niin hyvältä tuo ranskalaisten syöminenkin! Oikeasti sitä vatsalaukku kai pienentyy tai jotain, koska hyvinä jaksoina ei jaksa syödä puoliakaan siitä, mitä ahmiessa. Ja ensimmäisenä ahmimispäivänä tekee monesti vähän tiukkaa, mutta seuraavina päivinä menee taas entiseen malliin!

      Kiitos tsempeistä ja kiva että jaksat lukea minun höpöttelyjäni! Minökin kyllä täällä vierailen aika säännöllisesti :)
      Ahmimisen myöntämisessä kesti kyllä itsellänikin todella kauan, enkä edelleenkään mielelläni sitä myönnä kenellekään. No, blogissa se juna meni jo :D

      Kiitos kivasta vastauksesta kommenttiini!<3 Ja toivottavasti saamme lukea pian lisää onnistumisia! :)

      Poista
    3. Hah, tuo oli kyllä hyvä, unohdin ihan, että "kun parempaakaan ei ole ollut tarjolla", niin sekin on yksi niistä verukkeista syödä sitten vaikka juuri noita riisikakkuja se pari pakettia :'D

      Toivotaan että monenmoisia onnistumisia on kumpaisellakin! :)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus ja sai kyllä ajattelemaan. Mulla on itsellä ahmimiskäyttäytymistä myös, mutta vitsi siinä on se, ettei mulle tule siitä morkkista. Paitsi laihduttaessa, mutta silloin tule morkkis vaikka porkkanasta... ja mä en myöskään ahmi vain yksin ollessani, vaan myös seurassa. Enkä mä tunne siinä mitään eroa, että yksin ois jotenkin tyydyttävämpää. Mä en oo ikinä ajatellutkaan, että mulla ois ahmimishäiriötä tms., mutta taipumusta ahmimiseen kylläkin. Ehkä se laihduttaessa menee enemmän siihen varsinaiseen ahmimiseen, kun tulee välillä ne morkkikset yms., kun herkut on "pahoja", mutta kyllä se syöminen (eikä vain herkkujen) ahmintaa muistuttaa vaikken laihduttaisikaan. Hyvä kun kerkee nielaista ennen kuin seuraava haarukallinen on suussa... Mutta joka tapauksessa hienoja oivalluksia ja hieno jäätelöhetki! Toivottavasti sun herkkuhetket jatkuu tollaisina! :)

    Täytyy myös sanoa kiitos, että jaat näitä tänne. Riippumatta siitä onko oma tilanne tismalleen sama vai ei, nää kuitenkin antaa pohtimisen aihetta ja ehkä jopa eväitä omaan elämään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kiitos sinulle mielenkiintoisesta kommentista!

      Mukava kuulla, että saa ehkä miettimään sitä mahdollista ahmintaa lukijankin päässä. Sinun tapauksessa kuulostaa näin päällisin puolin, että selkeästi jotain siellä on, jos jo vaikka se porkkana voi aiheuttaa morkkiksia. Onko se sitten ahmimista, liian isot annoskoot, ehkä liika kriittisyys syömisiään kohtaan, jotain kielletyn syömisen houkutuksiin tarttumista kenties juuri sen kielletyn vuoksi, hotkimista vai mitä. Äkkiseltään kuulostaa ainakin hotkimiselta, avopuoliso tekee sitä myös ja se on juuri tuollaista kun kuvasit. Hän ei varsinaisesti ahmi ainakaan siinä tunneskaalassa missä minä, mutta selkeästi hotkii aivan kaiken ennen kuin on kerennyt nielaista entisiäkään. Isokin lautasellinen on syöty parissa minuutissa (tämän vuoksi ei käydä missään syömässä, en ihan noin kiireellä kerkeä itse syömään vaikka kuinka ahmisin), harmi ettei hällä näy se syömisen määrä millään tapaa kuten minulla :D Mutta ehdotomasti sinun kannattaa pohdiskella, ensin mitä mahdolliset ongelmat ovat ja seuraavaksi sitten, että miksi ne on ja mitä ne tuo. Sekä mitä niistä luopuminen käytännössä tarkoittaa. Siitä sitten lähtee kyllä "elämäntaparemontin putkisto" aukenemaan kun miettii ihan tosissaan!

      Mulla ahminta on selkeästi sitä "omaa aikaa", jonka teen pääosin piilossa. Syön paljon kyllä seurassakin, mutta nimenomaan ahmin kaksin käsin vain yksin.

      Kiitos kommentistasi ♥

      Poista