maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kun liikun, löydän tien Ja kuljen pitkälle

Jokaisessa meissä asuu pieni tutkija, joten halusin tehdä pienen testin. Aloitin maaliskuun ensimmäinen päivä jo olemassa olevan pienen arkisen liikunnan lisäksi noin kymmenen minuutin kotijumpat, joita olen tehnyt arkiaamuisin piakkoin kuukauden ajan. Ihan mielenkiinnosta, onko näin lyhyillä treeneillä mitään vaikutusta esimerkiksi mittoihini tai ihan vain yleiseen olotilaani. Painoa en seurannut tällä välin sen ihmeemmin, koska lähinnä halusin nähdä, vaikuttaako jumpat mittanauhaan.


En ole kovin pitkäjänteinen enkä jaksa kiinnostua samasta asiasta pitkään. Tämän vuoksi motivaation ylläpitämiseksi tutkittuani tarjolla olevia ohjelmia ja videoita, tein itselleni ohjelman muutamasta eri Lumowellin lyhyestä virtuaalisesta treenistä. Videoita on kehuttu paljon, joten päätin antaa niille mahdollisuuden. Katselin samalla mm. ohjeita lämmitykseen ja muutenkin jumpan aloittamiseen näin totaalisena amatöörinä. Yritin valita treenit kuukaudeksi niin, että ne olisivat mahdollisimman monipuolisia ja koskettaisivat juuri minun ongelmakohtiani.

Söin aikalailla kuten ennen, käytännössä siis perinteeksi muodostuneesti reilu puolet kuusta hyvin ja loppuosa huonosti.. 😁 Syöminen ja mukavuudenhaluisuus on ne minunkin todelliset ongelmat. En silti niinkään vahdannut syömisiäni, koska varmasti pelkästään syömisiä muuttamalla pysyvästi olen varma, että mittani olisivat muutenkin erilaiset. Halusin kokeilla jumppaa nimenomaan nykyiseen tilanteeseeni huonoine ja hyvine päivineen, että onko sillä jotain hyötyä yleiseen olooni tai mittoihini. Aioin testata yksistään jumppaa siis noin kiintetymisen + lisäharrastuksen kannalta. Tavoitteet? Ehkä juuri se, että saisin jotain uutta liikuntaharrastusta arkeen. Motivaation ylläpitäminen, Toki kiinteytyminenkään ei haittaa, mutta tiedostan ettei kuukausi siihen vielä riitä koska syöminen on vielä aika romuna.

Olen seuraillut mittojani piakkoin kuukauden ajan. Olen pitänyt koko ajan kirjaa niistä, jotta osaan sanoa mikä on vain turvotuksen tuomaa itsestäänkin katoavaa lisämittaa ja mitkä ovat todelliset mittani. Lopputulokset fiiliksistä ja mitoista - joista selviää oliko jumpalla oikeasti jotain hyötyä - saatte myöhemmin lukea toisesta osasta heti kuun vaihtuessa, kunhan koe on kokonaan ohi.

• • Tässä noudattamani jumppavideotMaanantai & torstaitiistaikeskiviikkoperjantai • •

Ennen treeniä mittani olivat seuraavat:
vyötärö 94cm, lantio 100cm, reisi v 59cm/o 61,5cm, allit v/o kumpikin 33cm, paino 79,5kg.

? Onko joku teistä kokeillut kotijumppaa tai koti-HIITtejä aikaisemmin ja millaisin tuloksin? Jäikö arkeen mukaan vai tuntuiko vain hömpälle? Millaisia jumppavideoita olet kokeillut/noudatat? Onko kotijumppaamisessa jotain hyvää, jotain huonoa?

lauantai 18. maaliskuuta 2017

"Luvannut ja väittänyt olen oikeaan ja vasempaan"


Missään muualla ei taida olla niin paljon väittämiä kuin laihduttamisessa? Toki tutkimustulokset muuttuvat koko ajan, esimerkiksi ruokavaliossa se mitä tänään suositellaan, saattaa ensi viikolla olla yksi pahimmista, joten väittämien synty on ihan normaalia. Pureudutaampa hieman muutamiin väittämiin joita painonpudotukseen liittyy. Blogger ei jostain syystä suostu taas toimimaan kunnolla, joten näitä väittämiä tulee vielä toisenkin postauksen verran jossain vaiheessa. Lähteet väittämän lopussa.

Karppaus on avain onneen
Hiilihydraatit lienevät yksi laihduttajan ruokavalion suurimmista synneistä ja väite pitää tavallaan paikkaansa. Nopeita hiilihydraatteja syömällä turvottaa varmasti ja ne saavat verensokerin heilumaan. Verensokerin heilautuksella on ne omat vaikutuksensa: verensokerin pudottua sitä helposti ostaa heikkoon oloon ja nälkään lääkkeeksi sen suklaapatukan. On kuitenkin olemassa hyviä hiilihydraatteja, joita kutsutaan hitaiksi hiilihydraateiksi. Hitaat hiilihydraatit eivät saa verensokeria heittelehtimään, ne sisältävät runsaasti kuitua ja ravintoaineita. Hiilihydraatteja ei siis ole syytä välttää, mutta kannattaa juuri verensokerin heilahtelujen kannalta miettiä, josko sen ranskanleivän jättäisi ostoskorista pois. Nopeita hiilihudraatteja ei kannata kuitenkaan täysin välttää: esimerkiksi banaani sisältää nopeita hiilihidraatteja, mutta on silti loistava välipala. Kaikki hiilarit eivät siis ole pahasta. On aina hyvä suosia hitaita hiilihydraatteja, jotka eivät saa verensokeria heilahtelemaan, kuin jättää ne kokonaan pois.
[lähteet: kuntovartijat, kuntoplusanna

Laihduttaja ei saa syödä enää herkkuja
Jos alan laihdutuskuurille, en saa syödä enää herkkuja? Tämä olisi kuin saisi kuolemantuomion. Itse syön kausittain namia: välillä päivittäin, välillä saattaa olla kuukausienkin tauko. Jos minulle lyötäisiin nyt dieettijoka kieltäisi namit, repsahduksia olisi luvassa hyvinkin nopeasti. Kaikki herkuttelee joskus jollain tapaa. Avainsana onkin joskus ja kohtuudella. Mässyttelyllä vaikkapa kerran viikossa voit estää houkutukset muina päivinä, toisin kuin 100% kieltäytymisellä. Laihdutus ei kaadu siihen, jos yhteen päivään viikossa vetää sipsiä ja karkkia. Jopa amerikkalaistutkimuksen mukaan namuja nauttivilla henkilöillä todettiin olevan kapeampi vyötärö kuin niillä, jotka eivät syö laisinkaan nameja. Jotta herkuttelu näkyisi jossain vaiheessa puntarissa, pitäisi nameja syödä yli 7000 kalorin verran.
[lähteet: iltalehti,  menaiset]

Aikuinen ihminen ei tarvitse välipaloja
Tämä väittämä taitaa onneksi olla vain puhdas mielipide- ja tottumiskysymys, en ainakaan löytänyt tutkimustuloksia tukemaan tätä väittämää puolesta enkä kyllä vastaankaan. Kuten moni muukin, itsekin puhun välipalojen puolesta, vaikka tapa vauvapalstalla alapeukutettaisiin. Mitä rankempi työ, sitä tärkeämpää jotain pientä on syödä, ettei verensokeri tipu. Jotkut sanovat, ettei verensokerin tippumista parin tunnin aikana edes huomaa, mutta itse sen kyllä noteeraan aika herkästi. Paha olo tulee, päässä huippaa ja vatsa kurnii lounaaseen mennessä niin paljon, että se peittoaa ruohonleikkurin äänenkin. Iltapäivällä töistä päästyä nälkä onkin niin kova, että sitä mättää kiireellä lautasen täyteen ruokaa. Kaikille välipalat ei sovi ja se on ok. Meidän välipalojen syöjien pitää taas muistaa sanat joskus, kohtuudella ja mitä.
[lähteet: turun sanomat, iltalehti]

Jokaisen urheilusuorituksen jälkeen voi syödä proteiinipatukan
FitFarmin Fit Bar juustokakun makuinen proteiinipatukka on oikeasti todella hyvän makuinen. Mutta saako niitä syödä jokaisen suorituksen jälkeen? Ihminen tarvitsee proteiinia, mutta proteiinintarve on täysin yksilöllistä. Lihaskuntotreenin jälkeen on hyvä nauttia jotain proteiinipitoista, mutta perusliikkujalle (eli ei tavoitteelliselle treenaajalle) oikea ruokavalio on tärkeämpi kuin proteiinipatukat. Suomalaisten proteiininsaanti on yleensä  runsasta, jolloin perusjampan on turha alkaa syömään ylimääräistä proteiinia. Treenaaminen toki lisää proteiinintarvetta, mutta elämä ei todellakaan kaadu siihen, jos laihduttaja salitreenin jälkeen unohtaa syödä proteiinipatukan. Esimerkiksi juuri proteiinipatukat voivat olla kuitenkin todellisia sokeripommeja ja harvemmin niitä voi siksi kutsua terveysruoiksi, joten parempi jättää se kallis patukka kaupan hyllylle..
[lähteet: digiterveys, keventäjät, ruokatieto, lihastohtori, iltasanomat]

tiistai 7. maaliskuuta 2017

"Mut kaikilla mutkilla ja näillä suorilla on, aina tarkoitus"

Vajaa puolitoista viikkoa siitä, kun päätin lopettaa kaloreiden ja hiilihydraattien kyttäämisen. En minä niiden laskemista lopettanut, mutta lopetin kuitenkin niiden vahtaamisen ja itseruoskinnan.

Ennen tätä päätöstäni ottaa rennommin, painoni oli noussut vain silmänräpäyksessä 78,5kg:stä 79,7kg:n - kiitos reippaasti yli mentyjen kaloreiden ja turhien hiilihydraattien. Mitat olivat lantio 100cm, vyötärö 94, rinta 101,5 ja reidet v/o 59/61,5 (mitattu 1.3). Pieleen meni siis helmikuu ihan heittämällä. Huonojen hiilihydraattien myötä vyötärö kasvoi taas silmissä.

Päätin, etten pode huonoa omaatuntoa enkä ala itsesäälissä rypemään enää, koska se vie minua vain kauemmas tavotteistani. Ajattelin, että nyt selvitän ensin pääni sisällön ja katsellaan vasta sitten. Vaikutus onkin ollut sama kuin edellisellä vaikealla kympillä: syömiset ovat järkiintyneet, olen pysynyt kaloreissa (pidän rajana 1900kcal/pvä) ja hiilihydraatitkin ovat laskeneet tietynlaisen rentouden myötä taas reilusti alle 200 eivätkä ne koostu enää täysin turhasta hötöstä. En ole syönyt makeaa (no myönnän, kolme lion-patukkaa mennyt 😆), en tunteisiin, en ole ahminut.. ruokarytmikin on taas palanut takaisin. Taidan jatkaa tällä tiellä, etten kaloreita laske orjallisesti etukäteen, vaan lisään syömiseni vain päivän lopuksi ja katson sitten miltä näyttää. Ja hyvältähän se on näyttänyt.


Tänään, näin maaliskuun seitsemäs, vaaka näyttää 78,6kg (aamupalan syöneenä ja hieman paksumpi vaatekerros päällä, normaalisti mittaisin heti aamusta tyhjällä vatsalla kalsareissani jotta tulos olisi vertauskelvollisempi). Tosin minulla on tässä taustalla menossa pientä puuhaa, joka saattaa olla jotain auttamassa kohti parempaa tulosta.. kuukauden päästä tulossa tietoa, että mitä ja mitkä oli vaikutukset ennen ja jälkeen -kuvin eli kannattaa seurata blogia.. 😏

Jokainen meistä varmasti kokee takapakkeja. Tärkein kysymys, joka itseltään on silloin kysyttävä? Ottaako askel takapakista huolimatta eteenpäin ja yrittää uudestaan vai jäädäkö tuleen makamaan.
Mä päätin, että matkani jatkuu eteenpäin. Nyt on hyvä ja rento mieli - tästä on hyvä jatkaa kohti lopullista elämäntapamuutosta.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

"Kuljen kädet taskussa, kohti satamaa, ehkä löydän kotiin"

Jatkuvasti saa lukea onnistumistarinoita siitä, miten "luulin olleeni lihavana hyvän itsetunnon omaava, kunnes laihduin 20kg - kaikki olikin ollut itsepetosta". Näitä vastaavanlaisia uutisia tulee joka tuutista, mutta entä jos kaikki onkin toistepäin? Että lihavimmillaan sitä on oikeasti onnellisempi kuin normaalipainoisena?

Yli kaksikymmentä kiloa myöhemmin minusta tuntuu yhä 48/(X)XXL -kokoiselle. En näe peilissä itsessäni muutosta. Kroppani ei tunnu käyneen minkäänlaista muutosta. Vaikka vertailen kuuden vuoden takaisia mittojani nykyisiin ja sitä kautta huomaan joka paikasta lähteneen vuosien saatossa vähintään 10cm, olen yhä se reilun ylipainon omaava lähes koon viidenkympin tyttö. Vaikka elämäntapanikin ovat täysin erilaiset mitä reilu kuusi vuotta sitten. Kyllähän minä näen kuvista, että jotain on tapahtunut. Esimerkiksi se klassinen: vaatekaapin on joutunut laittamaan uuteen uskoon kokonaan. Mieli ei vain usko fyysisiin muutoksiin.

Huomaan ostavani yhä esimerkiksi juuri isoja vaatteita. Niitä peittäviä, joissa mahan saa piiloon.  Välillä tottumuksesta, välillä tarkoituksella. Ennen puin päälle mitä vain välittämästä mistään. Olenhan minä ihan syntyperäinen ruma, mutta en minä välittänyt. Mun itsetunto oli huipussaan enkä pelännyt näyttää sitä. Kannoin läskini ylpeänä, mitään selittämättä. Tiesin olevani oikeasti reilusti ylipainoinen, mutta ei se ollut este mihinkään: ei työpaikan saantiin, ei poikaystäviin, ei mihinkään. Vitsailin omasta painostani ihan ronskisti, heitin läskini kirjaimellisesti läskiksi. Minulle ei koskaan kommentoitu painostani, ellen itse ottanut asiaa puheeksi. Ja mielelläni minä puhuin, kaikista lihavuuden tuomista plussista ja miinuksista ja siitä, millaista elämä lihavana on. Kavereiden kanssa yhdessä hurrattiin jos kiloja karisi, yhdessä surtiin jos viikonloppu toi hieman lisäturvotusta. Lihavuus oli jollain tapaa jopa osa minun sen hetkistä persoonaa. Mutta minulla oli hyvä olla. 

En osaa olla näissä nykyisissä mitoissani. Katson nykyään vähemmän peiliin. Ahdistun ulkonäöstäni. Tällä hetkellä ei tunnu yhtään hyvältä, koko kroppa tuntuu todella vieraalle.
Näen heijastuksen itsestäni kaupan ovien edessä ja kiinnitän heti huomiota siihen, miten lihava ja ruma olen. Näen itseni koko ajan isona, joka ei mahdu ovista sisään. Jostain syystä nyt minulle saa myös sanoa mitä sylki suuhun tuo, koska olen enää vain jonkin verran ylipainoinen. Vaikka juuri nyt tarvitsisin kaikista eniten hyväksyntää (ja tukea!). Muut ihmiset katsovat kaupassa nenänvartta pitkin, mielessään sanat "ompa tuokin läski, tekisi itselleen jotain". Työkaverit vittuilevat mulle painostani jatkuvasti. "Lennu, sinähän olet syönyt keksejä ihan tarpeaksi, joten voimme varmasti jakaa muiden kanssa keksit." Puolitutut näkevät kolmen vuoden tauon jälkeen. "Sä oot lihonnut viime kerrasta, ei vissiin dieetti ole onnistunut". Jokaiseen pieneenkin painooni liittyvään asiaan löytyy jotain nälvimistä ja piikittelyä. Mä saan tuntemattomiltakin jatkuvasti "läski" -huuteluja. Eräässä työpaikkahaastattelussa pätevyyttäni epäiltiin, koska "tiedäthän, tässä työssä tarvitaan hyvää itsekuria.." Miksi helvetissä kukaan ei avannut suutaan silloin kun olin oikeasti ihan hemmetin lihava? Se ei olisi silloin sattunut. Mutta silloin mä en kuullut yhtään läskikommenttia. En yhtään. 

Mä voin rehellisesti myöntää, että lihavimmillani olin onnellisempi ja itsevarmempi. Tällä hetkellä tuntuu koko ajan siltä, kuin kaadettaisiin suolaa haavoihin. Ihan kuin minulla ei olisi mitään arvoa tässä nykyisessä painossani ja kaikki se työ, mitä olen kuitenkin tehnyt, sillä ei tunnu olevan kellekään mitään merkitystä. Minun itsetunto.. sitä ei ole yhtään. Kaikki tämä yhdessä tekee tästä loppumatkasta ihan kamalan vaikeaa. Pitäisi löytää se oma itsensä taas, joka ei välitä muiden mielipiteistä. 

Onko sulla vastaavanlaisia kokemuksia?