torstai 18. tammikuuta 2018

Hymyilen ja huomaan että valmis oon


Laihduttajana mulla on hävettävän pitkä ja piinaava matka takana. Aina sitä on kaikenlaisia selityksiä ylensyönnille ja ahminnalle, mutta jotenkin nämä selitykset alkaa puuduttaa itseänikin. Muka sitä ja tätä, ja tän ja tän verran on mennyt kaloreita niin mitä se haittaa, että santsaan lasagnea lisää. Viime vuodet sitä on vaan vältellyt sitä hetkeä, että joutuu luopumaan siitä tietynlaisesta henkisestä täydenolontunteesta jonka ahminta ja ylensyönti on antanut. En ole siis ollut oikeasti valmis henkisellä tasolla.

Houkutuksia ja mielitekoja on ollut nytkin, ehkä tottumuksesta, ehkä oikeaa nälkää. Eilen teki mieli nappasta kaupasta suklaapatukka, samoiten toissapäivänä. En kuitenkaan ostanut vaikka karkkihyllyn läpi kävelin. Mielessä pyöri vain se, että pelkästään sen pienen suklaapatukan, josta saa vain hetkellisen mielihyvän eikä se täytä vatsaa millään tapaa, kuluttaminen vie tuhottomasti aikaa vaivasta puhumattakaan. Kassalla en enää muistanut koko suklaarivistöä hyllyissä. Totta puhuen santsatakin on tehnyt ihan tavan ruokaa mieli aina hetkittäin kuten ennen vanhaan, mutta olen oppinut ymmärtämään itseäni, että mikä on todellista nälkää ja mikä mielitekoa. Eikä lopulta oo ollenkaan tullut paha fiilis jättää santsaamatta ja vatsakin on ollut tyytyväinen sitten kuitenkin, vaikka joku pieni piru olkapäällä olikin skeptinen, ettei yksi normaalikokoinen annos riitä.

Olen kitissyt ja natissut, että paino ei tipu ja se nousee helposti ja voi kyynel tätä painonpudottajan elämää mitä kituuttelua se on. Vaaka näytti juuri punnittuna aamupalan jälkeen vaatteet päällä 73,8kg (yläpalkissa olevasta "edistys" -linkistä voit katsoa tämän vuoden lähtöpainon) eli totean taas, että ei tämä ole oikeasti kuin omasta korvien välistä kiinni. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kulutetuissa kaloreissa pysyminen ei ole ollut nälässä kituuttelua, vaikka mieli niin uskoo.

Olenkin hiljaa mielessäni miettinyt nykyistä suhdettani ruokaan ja vertailin päässäni viime vuoden postauksistani huokuvaa asennetta nykyiseen tilanteeseeni. Vaikka viime vuosi tuntui kaiken kaikkiaan aivan turhalle, olen koko ajan huomaamattani prosessoinut itselleni uutta ajatusmaailmaa. Mitä pidemmälle loppuvuotta pääsin vertaillessani, huomasin, että itseasiassa ahminta ja ylensyönti eivät ole enää aiheuttaneet hetkeen mulle sitä tiettyä aikaisemmin mainittua "eufoorista ähkyä". Nykyisin tulee yhtään normaalia isommasta annoksesta rehellinen paha olo ja päälle vielä jumalattomat vatsakivut perään, jotka muistuttavat räjähtämispisteessä olevaa ilmapalloa, joten ylensyönti ja santsaus on aikalailla jäänyt historiaan - vaikka en sitä ensin edes huomannut.

Pienen miettimisen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä, että taidan nyt henkisellä tasolla olla lopultakin halukas ottamaan elämässäni seuraavaan askeleen. Laskemaan ahminnasta irti - lopullisesti.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki?

Kutsukaa vaan hölmöksi ja höynäytetyksi, mutta saanko esitellä uuden ystäväni: vaateripustimenakin tunnetun crosstrainerin, jonka hankinta ei maksanut kuin vaivan. Päätin siis repäistä kunnolla ja kokeilla tätä yhtä aikaa sekä parjattua että rakastettua laitetta.

Monien luettujen tutkimuksien ja kokemuksien myötä laite alkoi tuntua olevan minulle hyvinkin täydellisyyttä hipova, sillä haluan nimenomaan kokonaisvaltaisesti vaikuttavan laitteen, jolla parantaa myös olematonta hapenottokykyä. Kun huomasin sitten paikallisessa roskalavaryhmässä toimivan vehkeen, en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen, vaikka kaksi ihmistä jakava 50m2 kotimme onkin jo ennestään ahdas. KuntoPlus kiteyttää crosstrainerin hyödyt mielestäni hyvin: "Laite on yhdistelmä juoksumattoa, kuntopyörää ja askelluslaitetta. Sillä harjoitteleminen treenaa myös käsiä ja ylävartalokin saa tehdä töitä, ja selkä vahvistuu samalla. Energiankulutus kasvaa suureksi, ja keho muokkautuu kauttaaltaan vahvemmaksi ja kiinteämmäksi. Sekä jalkojen että käsien käyttäminen tehostaa kulutusta. Vatsan ja selän lihakset saavat enemmän treeniä kuin lajeissa, joissa lähinnä jalat tekevät työtä. "

Olen kokeillut niin stepperiä kuin kuntopyörää vuosien saatossa pidemmänkin aikaa, eivätkä ne sopineet minulle laisinkaan. Olen jo useamman vuoden halunnut kuitenkin jonkunlaisen kuntolaitteen kotiin, koska salille minulle ei ole mahdollisuuksia tai mielenkiintoakaan. Lisäksi täällä maaseudulla nuo kelit ovat välillä todella haastavat ja viime vuosina jopa vaaralliset esimerkiksi lenkkeilyn suhteen. Törmäsin erilaisia laitteita tutkiessani ohimennen sitten crosstraineriin, josta mulla ei ollutkaan mitään aikaisempaa käsitystä. Minulla oli omat epäilykseni senkin toimivuudesta, joten vietin Googlessa tovin jos toisenkin. Lopulta aloin pitämään crosstraineria oikeasti ihan potentiaalisena ystävänä varsinkin niille päiville, kun lenkkeily muuttuu käytännössä mahdottomaksi tien kunnon vuoksi taikka vettä sataa niin, että ulos ei vaan tee mieli mennä.


Nyt lähden loppuviikoksi pienelle landereissulle, mutta sen jälkeen keskityn opettelemaan tekniikkaa Youtuben ja asianmukaisten sivujen avustuksella. Kun sekä laite että tekniikka alkaa tulla tutuksi, aion siirtyä harjoittelemaan. Katsotaan mitä tästä oikein tulee, jääkö crosstrainer lopulta vaateripustimeksi vai innostunko oikeasti sen käytöstä ja huomaan ensi talvena harrastavani murtomaahiihtoa luonnossa. 

Onko sinulla kokemusta juuri crosstrainerista tai jostain muusta kotiin sopivasta laitteesta? Jos jollain on hyviä treenivideoita aloittelijalle, niin niitä saa myös vinkata! 

maanantai 1. tammikuuta 2018

Lähtötilanne, missä ollaan nyt sekä tavoitteet

Ala-asteikäisenä olin hoikka tyttö, joka harrasti tai vähintäänkin kokeili aktiivisesti paljon eri liikuntalajeja. Rakastin liikuntaa. Harrastin pesäpalloa ehkä kaikista aktiivisemmin sulka- ja koripallon lisäksi, mutta kaikki harrastukseni olen joutunut yksitellen lopettamaan. Olin aina liian vanha, nuori tai lyhyt, eikä seurojen sisältä löytynyt ikinä sopivaa ryhmää. Säännöt kielsivät pelaamasta ikäni vuoksi vanhemmissa tai nuoremmissa, pituuteni vuoksi olin aina varasijan varasijalla varalla. Jääkiekko ja luistelu on ollut lähellä sydäntä siitä asti, kun sain hokkarit ensi kerran jalkaan nelivuotiaana. Jos jääkiekko ei olisi niin kallis laji ja olisin päässyt sitä harrastamaan, olen varma, että olisin nyt yhtä hyvä kuin Noora Räty. 

Ammattikoulun aikoihin painoin 68kg. Silloin olen ollut tyytyväisin olemukseeni. Lliikuin pyörällä, rullaluistimilla tai kävellen lähes joka paikkaan. Mitä lähemmäksi tulin 18-vuoden ikää, sitä vähemmälle tietysti alkoi jäämään liikunta. Alkoholikin alkoi maistua. Yksityiselämässä oli vastaiskuja, joiden lisäksi oli poikaystävän ja läheisen sukulaisen kuolemat, alkoholi alkoi ottaa sijaa elämästä enemmän ja enemmän. 20-vuotiaana painoin 89kg päivittäisen juomisen ja roskaruoan syömisen myötä. Päätin muuttaa koko kaupungista lopettaakseni juomisen. Sairastuin vakavasti, jonka johdosta painoin 72kg sairaalasta päästyäni. Tervehdyin, mutta tilalle tuli paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Sen myötä ahmiminen sekä tunnesyöminen nousi uusiin sfääveirin. 22-vuotiaana, vuoden 2010 aivan loppumetreillä, huomasin painavani 102kg. Oikeasti järkytyin vaa'an lukemia katsoessani. Vasta nyt todella heräsin painooni ja aloin välittämään siitä, mitä vaaka näyttää. Olin surullinen. Entisestä aktiivisesta tytöstä oli tullut sopimattomasti lihava aikuinen.

Siitä alkoi hyvin pitkä matka. Ensimmäiset 12kg lähti kahden vuoden aikana ihan vahingossa luultavasti sen takia, että pääsin elämään suht normaalia elämää, tekemään töitä ja ostin itselleni koiran muutaman vuoden koirattomana olon jälkeen. Muutoksia parempaan suuntaan tapahtui pienin askelin ja samalla kilotkin alkoivat vaivattomasti karista. Seuraavat kolme vuotta junnasin 85kg molemmin puolin ja tällöin paino alkoi ahdistaa, koska en saanut sitä tippumaan - ahdistus taas lisäsi ahmintaa, josta en ollut vieläkään eroon päässyt. Puhalsin hetkeksi pelin tässä vaiheessa poikki, koska huomasin kyttääväni kiloja päivittäin ja kokeilevani mitä hullunkurisimpia jumppavideoita ja dieettejä, etten vahingossakaan menisi taas kohti yheksääkymmentä. Kilojen tiputtaminen muuttui pakkopullaksi eikä aivotkaan olleet millään tapaa mukana, joten en ajatellut asiaa hetkeen, mutta lopulta sain taas yhden kympin pois elopainostani. Vuonna 2017 pääsin kuin pääsinkin alle 80 kiloon pysyvästi ehkä sen vuoksi, että sain oikeasti liikkumisen arkeeni ja aloin tekemään luonnollisesti parempia valintoja syömisten suhteen säännöllisten töiden vuoksi. Pitkään se vei, mutta tähän menneessä tehdyt muutokset ovat olleet pysyviä. En halua oikeasti palata vanhoihin kiloihini, mutta paino toki heiluu muutaman kilon suuntaansa. Nykyään painan onneksi enää "vain" noin 75kg, mutta tällä hetkellä ne kuuluisat viimeiset kilot tuntuvat todella vaikeille ja mahdottomille.


Olen aina ollut sitä mieltä, että en ota yhtään ylimääräistä stressiä painostani, vaikka edelleen ylipainon puolella ollaan. Tämän lopun on oltava kirjaimellisesti se kuuluisa elämäntapamuutos, tai en pääse ahminnasta/tunnesyömisestä eroon, jotka edelleen ovat minulle ajottain kompastuskiviä. Herkkuperse ja nirso olen aina ollut enemmän ja vähemmän, välillä on kausia jolloin nälkäni tyydytän vain leivällä ja varsinkin tylsinä päivinä ahmin jonkin verran surutta. Itselläni kaikki lähtee siitä, että en ruoski itseäni verille herkuttelusta tai ylensyönnistä, vaan yritän oppia ja ottaa jatkossa vähän iisimmin. Toisaalta tämä on myös koko viimeisemmän rutistukseni ongelma. En ole täysin vielä henkisesti mukana. Salit ei ole mun juttu, eikä ole kyllä varaakaan tai oikeasti aikaakaan. Siksi yritän ihan tavallisilla arkisilla ratkaisuilla saada itseäni normaaliksi. Mä en aio pakottaa itseäni siihen, että tavoite on 30kg pois kolmessa kuussa käyden viisi kertaa viikossa salilla ja iltaisin 3h lenkki koirien kanssa. Ne muutokset, jotka aloitan, tulee kestää loppuelämän.

Niin, mites se tavoite? Jos ajattelee painoindeksiä, niin nythän se on 26. Minun pituudella  (168) normaalipaino olisi 52-70kg, mutta kun mietin painohistoriaani ja siihen milloin olo oli parhaimmillaan, niin 68kg on se jossa haluan olla. Painolla ei kuitenkaan ole mulle sen suurempaa merkitystä, jos kroppa muuten tuntuu omalle. Eniten tahtoisin lisätä kestävyyttä ja kuntoa, koska ne ovat edelleen melko heikoilla kantimilla, osittain varmaan jo 10 vuotta kestäneen tupakoinninkin johdosta (jota kyllä yritän lopettaa koko ajan). Nyt ihan aluksi haluan saada tuota peruskuntoa kohdilleen, kiinteytyä, päästä ahminnasta ja isoista annoksista eroon lopullisesti sekä osata tehdä oikeat valinnat ruoan laadun suhteen. Näihin yritän etsiä tänä vuonna blogini avulla vastauksen ja saada tästä loppuprojektista oikeasti sen koko elämän kestävän jutun.